Oli suhteellisen raskas työviikko, 6 yötä töitä ja niistä 3 viimeistä aika hektisiä. Hermot alkoivat olla eilen jo aika kireällä, niin baarihenkilökunnalla, kuin ovimiehilläkin. Henkilökohtaisesti rokit menivät yllättävän kevyesti, mutta kyllä mullakin melkoinen elin kasvoi viime yön aikana otsaan.
Kiire oli valtava, piha ja baari täynnä ihmisiä ja kaikilla "parhailla" kavereillani ei pelisilmä riittänyt; mua ei jumalauta kannata pyytää ovelle hoitamaan ilmaista sisäänpääsyä jonon ohi tai tulla kitisemään siitä, että tarjoilu ei pelaa tarpeeksi nopeasti. Mulla oli jumalauta muutakin tekemistä ja baarihenkilökunta myi viinaa parhaansa mukaan. Teki mieli sanoa suorat sanat määrätyille tyypeille ja voi olla, että vielä sanonkin.
Jaaha. Tänään menen katsomaan uutta Spider Man leffaa ja saatanpa kumota pari kaljaakin.
Taidan palata pikapuoliin myös tänne :)
maanantai 9. heinäkuuta 2012
maanantai 2. heinäkuuta 2012
Loma lusittu. Tervetuloa hörhöt!
Viime yönä tein ensimmäisen työyöni kuuteen viikkoon. En muistanutkaan enää, millasia hulluja tuolla yössä liikkuu; aikuiset äijät tanssivat housut kintuissa pöydällä ja mummot hukkaavat kenkiään. Toki mut uhattiin myös tappaa, mutta hyvin levänneenä hymyilin vaan tyhmänä. Joo, miten sitä olikaan kaivannut sitä itteään...
Tänään onkin ollut aika ristiriitainen olo vaihteeksi. Mukava olla vaihteeksi rutiineja elämässä, mutta 26 yötä töitä heinäkuuhun, kuulostaa hirvittävän lopulliselta. 25 siis enää :)
En tiedä miksi, mutta tänään huomasin moneen otteeseen lipuvani johonkin menneeseen ja kaipaavani jotain.
Luulen, että työpaikkani aiheutti sen ja se ei tiedä hyvää. No, ehkä se siitä ajan kanssa.
Nyt ei sittenkään oikein rustailu ota tulta, joten voisin vaikka vähän hehkuttaa ystäviäni. Yksi heistä on joutunut syyttä pieneen välikäteen ja siitä olen pahoillani. Yritän kaikkeni että ettei sama enää toistuisi. Toinen tyyppi on ruokkinut mua makkaralla pitkin kesää ja tänään olisi ollut kakkuakin tarjolla. Kolmas on huolehtinut mun asioiden hoidosta vaikeina hetkinä ja tukenut muutenkin. Ja muutama on tarjonnut matkustusseuraa ja majoitustakin. Kiitos kamut. En unohda :)
Hassua, miten ikävä voi olla yhtä ystävää, joka kulkee neljällä jalalla ja pierii nukkuessaan.
En tiedä, näenkö häntä enää.
Nyt töihin.
tiistai 19. kesäkuuta 2012
Rakkaus on sokea?
Palasin viime yönä uudelta matkalta, jolla oli aikaa laittaa ajatuksia kuntoon. Mietin viimeisten kuukausien "seurustelusuhdettani". Kyllä mä tiesin, ettei kaikki ole kunnossa, mutta silti sitä joskus on vaan sokea.
Nainen, joka oli rakastunut muhun, halusi viettää aikaa kanssani ja tiesin, jos on hätä, voin luottaa häneen.
Mutta jotain tapahtui jossain vaiheessa. Joulukuussa loukkasin jalkani ja soitin saadakseni kyydin terveyskeskukseen. Vastaus oli " etkö voi mennä taksilla? " Ei siis "kävikö pahasti? Tulen heti!" Toinen esimerkki; maanantai-ilta oli usein mun ainut vapaailta viikossa ja mä muunmuassa lopetin itse yhden juuri aloittamani harrastuksen, saadakseni olla rakkaani kanssa. Mutta! Maanantai olikin pyhitetty hömppäsarjojen katselulle, ei minulle. Yritin välillä sanoa, että tää on MEIDÄN yhteinen ilta, mutta riitaanhan se usein päättyi. Televisio olikin tärkeämpi kuin minä! Mä en kliseisesti nähnyt metsää puilta. En silloinkaan, kun suunnittelin yhteistä lomaa elokuulle. Mulle kerrottiin, että matkaa on kyllä suunniteltu, mutta " et sä varmaan haluu tossa porukassa lähteä" . Jep, en niin. Mä halusin matkustaa SUN kanssa!
Mä en vaan nähnyt, tajunnut, ymmärtänyt. Mä näin vaan naisen, joka yhä käveli mun kanssa käsi kädessä lenkillä koiran kanssa. Ja sitä mä en ymmärrä. Mut oli kuitenkin hylätty jo aikoja sitten. Miksi sitä ei voinut kertoa mulle? Miksi helvetissä mun piti antaa riutua Suomessa ja itkeä ikävää ja toinen oli ulkomailla parhaitten ystävien kanssa puhumassa MEISTÄ. Minun jättämisestäni.
Mä hoidin kerrankin sekä kipeää koiraa, että kipeää naista, kävin töissä ja tein kaikkeni toisen eteen omasta väsymyksestä huolimatta. Totta kai. Rakastaan haluaa auttaa ja tukea. Jep. Rakkaus on saatanan sokea!
Kyllä mä koen, että olisin ansainnut toisenlaisen kohtelun. Eikä tässä ole nyt kyse siitä, että olen siirtynyt vihavaiheeseen. Olen vaan hämmästynyt omasta sokeudestani ja pakko myöntää, vähän myös toisen välinpitämättömyydestä. Mutta tyhmyydestä ja näköjään myös sokeudesta sakotetaan.
Mä luulen että seuraava blogi on pitkästä aikaa vähän positiivisempi. Loma ja matkustelu on tehnyt todella hyvää :)
Nainen, joka oli rakastunut muhun, halusi viettää aikaa kanssani ja tiesin, jos on hätä, voin luottaa häneen.
Mutta jotain tapahtui jossain vaiheessa. Joulukuussa loukkasin jalkani ja soitin saadakseni kyydin terveyskeskukseen. Vastaus oli " etkö voi mennä taksilla? " Ei siis "kävikö pahasti? Tulen heti!" Toinen esimerkki; maanantai-ilta oli usein mun ainut vapaailta viikossa ja mä muunmuassa lopetin itse yhden juuri aloittamani harrastuksen, saadakseni olla rakkaani kanssa. Mutta! Maanantai olikin pyhitetty hömppäsarjojen katselulle, ei minulle. Yritin välillä sanoa, että tää on MEIDÄN yhteinen ilta, mutta riitaanhan se usein päättyi. Televisio olikin tärkeämpi kuin minä! Mä en kliseisesti nähnyt metsää puilta. En silloinkaan, kun suunnittelin yhteistä lomaa elokuulle. Mulle kerrottiin, että matkaa on kyllä suunniteltu, mutta " et sä varmaan haluu tossa porukassa lähteä" . Jep, en niin. Mä halusin matkustaa SUN kanssa!
Mä en vaan nähnyt, tajunnut, ymmärtänyt. Mä näin vaan naisen, joka yhä käveli mun kanssa käsi kädessä lenkillä koiran kanssa. Ja sitä mä en ymmärrä. Mut oli kuitenkin hylätty jo aikoja sitten. Miksi sitä ei voinut kertoa mulle? Miksi helvetissä mun piti antaa riutua Suomessa ja itkeä ikävää ja toinen oli ulkomailla parhaitten ystävien kanssa puhumassa MEISTÄ. Minun jättämisestäni.
Mä hoidin kerrankin sekä kipeää koiraa, että kipeää naista, kävin töissä ja tein kaikkeni toisen eteen omasta väsymyksestä huolimatta. Totta kai. Rakastaan haluaa auttaa ja tukea. Jep. Rakkaus on saatanan sokea!
Kyllä mä koen, että olisin ansainnut toisenlaisen kohtelun. Eikä tässä ole nyt kyse siitä, että olen siirtynyt vihavaiheeseen. Olen vaan hämmästynyt omasta sokeudestani ja pakko myöntää, vähän myös toisen välinpitämättömyydestä. Mutta tyhmyydestä ja näköjään myös sokeudesta sakotetaan.
Mä luulen että seuraava blogi on pitkästä aikaa vähän positiivisempi. Loma ja matkustelu on tehnyt todella hyvää :)
keskiviikko 30. toukokuuta 2012
Menetyksen hinta
Kun menettää rakkautensa, menettää ihmisen, jonka kanssa on jakanut koko elämänsä iloineen ja suruineen.
On hassua miten kova ikävä voi olla. Olin matkalla ja reissu oli hieno. Nautin todella paljon kaikesta, mutta rinnan kohdalla oli koko ajan tunne, että tämänkin hienon kokemuksen olisin halunnut jakaa yhden ihmisen kanssa. Kun olin hyvässä ravintolassa, mietin miten se toinen olisi nauttinut siitä ja olin ihan varma minkä ruoan tämä olisi valinnut. Kun näin aivan mahtavan rannan, olisin halunnut maata käsi kädessa siellä. Voi perkele miten mä yksin osaisin nauttia? Mulla oli ihan mahtavaa seuraa siellä, mutta rintaan sattui silti.
No parin viikon päästä olen jo uudella matkalla, toivottavasti siihen mennessä tapahtuu ihmeitä. Toista kertaa en halua kokea samaa , joten ihmeen olisi oikeasti aika tulla ja pian!
Mua etoo tää mun nössöys ja nyyhkytys, mut minkäs teet. Mulla alkaa perjantaina kesäloma ja aion urheilla niin perkeleesti. Kaljaakin saa juoda, mutta yhtään päivää en laita sen takia hukkaan. Se lupaus pitää!
Mun polvet ei muuten oikein kestä juoksua, mut aloitin maaliskuussa lenkkeilyn. Halusin pari tuntia lisäaikaa yhdessa tyttöystävän kanssa viikossa ja tarkoitus oli yllättää hänet kesäkuussa lenkille pyytämällä. Tuolla mä juoksin räntäsateessa kiroillen, mutta juoksin rakastuneena. Miten tyhmältä sekin nyt kuulostaa? Perkeleellisen naurettavalta!
On hassua miten kova ikävä voi olla. Olin matkalla ja reissu oli hieno. Nautin todella paljon kaikesta, mutta rinnan kohdalla oli koko ajan tunne, että tämänkin hienon kokemuksen olisin halunnut jakaa yhden ihmisen kanssa. Kun olin hyvässä ravintolassa, mietin miten se toinen olisi nauttinut siitä ja olin ihan varma minkä ruoan tämä olisi valinnut. Kun näin aivan mahtavan rannan, olisin halunnut maata käsi kädessa siellä. Voi perkele miten mä yksin osaisin nauttia? Mulla oli ihan mahtavaa seuraa siellä, mutta rintaan sattui silti.
No parin viikon päästä olen jo uudella matkalla, toivottavasti siihen mennessä tapahtuu ihmeitä. Toista kertaa en halua kokea samaa , joten ihmeen olisi oikeasti aika tulla ja pian!
Mua etoo tää mun nössöys ja nyyhkytys, mut minkäs teet. Mulla alkaa perjantaina kesäloma ja aion urheilla niin perkeleesti. Kaljaakin saa juoda, mutta yhtään päivää en laita sen takia hukkaan. Se lupaus pitää!
Mun polvet ei muuten oikein kestä juoksua, mut aloitin maaliskuussa lenkkeilyn. Halusin pari tuntia lisäaikaa yhdessa tyttöystävän kanssa viikossa ja tarkoitus oli yllättää hänet kesäkuussa lenkille pyytämällä. Tuolla mä juoksin räntäsateessa kiroillen, mutta juoksin rakastuneena. Miten tyhmältä sekin nyt kuulostaa? Perkeleellisen naurettavalta!
lauantai 26. toukokuuta 2012
Helle sekoittaa
Itsensa tarkkailua tassa harrastan. Aistin omia tunnetilojani ja yritan tehda johtopaatoksia ja ratkaisuja naitten tuntemusten mukaan. Sorry muuten entistakin hassumpi kirjoitustyyli. Taman maan nappaimistoissa ei ole kaikkia kirjaimia. Yritan silti oikoa ajatuksiani suurinpiirtein ymmarrettavaan muotoon.
Tuli tuossa ystavan kanssa puhuttua kattoterassilla ja taas palattua omiin murheisiin. Ystavani, joka ei ole sielta fiksuimmasta paasta, sanoi, ettei edes yrita neuvoa mua, miten toimia. En muuta silta meritahden aivoilla varustetulta entiselta Hunks-pojalta odottanutkaan. :) Vastasin etta saa kylla neuvoa, mutta luulen jo tietavani itsekin vastauksen. Tai siis sen, miten neuvoisin toisia. Itse neuvoisin pitamaan jaita hatussa, keskittya kasittelmaan surua, yrittaa saada iloa pienin askelin pienista hyvista asioista.. Itkea jos silta tuntuu ja VASTA sitten, kun aika on kypsa muuhun, ehka kasitella toisen osapuolen kanssa asiat, jonka jalkeen molemmat voivat jatkaa matkaa ehjina.Eiko kuulostakin helpolta?
Todellisuus on jotain ihan muuta. Mietin todella paljon yhteydenottamista, kerjaamista, noyristelua ja rakkaudenvakuuttelua. Jos lupaan kaiken muuttuvan, niin muuttuuhan se! Joo, heti vaan tekstaria ja meilia ja Facen kautta sydamia ja tonaisuja. Kohta ollaan taas yhdessa! Ongelma ratkaistu ja rakkaus kukoistaa taas.
Eiko muka? Pakkohan sen on toimia. Mehan rakastetaan toisiamme!
Jos kaikki neuvot, omat ja toisten toisivat helppoja ratkaisuja, maailma olisi taynna ikionnellisia vanhoja pareja. Ma en usko talla hetkella itseeni ja muitten neuvot valilla arsytttavat suunnattomasti. Sen tunnen kaiken katkeruuden, surun ja itsesaalin takaakin, etta itsepetos on pahinta mita itselleen voi tehda. Myos itsepetoksesta sen linnunaivoisen, linnunluisen ystavani kanssa juteltiin. Tassa tapauksessa pahinta mita voisin tehda, olisi uskotella, etta yhteenpalaaminen tassa tilanteeessa toimisi mitenkaan. Mikaan ei olisi niin kuin ennen ja pienemmastakin kinasta alkaisi jompikumpi pakata laukkujaan. Toisaalta, jos kaikki olisi niin kuin ennen, mitaan kehitysta ei olisi tapahtunut ja se olisi yhta kuin niskalaukaus suhteelle. Ma tiedan ton, ma oikeasti tiedan! Mutta sen hyvaksyminen tulee olemaan saatanan vaikeaa ja ma en rehellisesti ole aina ihan varma, riittavatko mun voimat. En tieda oliko tassa riipustelussa mitaan jarkea, mutta tulipa taas purettua ja kylla tama auttaa vahan.
Nyt takaisin ulos juomaan ehka parasta jaakahvia ikina. Korjataan viela yksi juttu. Taman paikan isanta, ystavani on oikeasti aika fiksu. Siis samalla tavalla, kuin vaikka Tauski. :)
Joo joo, olen todella otettu. Musta on pidetty huolta, ruokittu ja puhua on saanut, jos on halunnut. Kiitos Tauskin veli ;)
Niin, ruoka on alkanut maistua ja voi olla etta tanaan tulee varovasti vahan urheiltua. On niita hyviakin hetkia siis.
Tuli tuossa ystavan kanssa puhuttua kattoterassilla ja taas palattua omiin murheisiin. Ystavani, joka ei ole sielta fiksuimmasta paasta, sanoi, ettei edes yrita neuvoa mua, miten toimia. En muuta silta meritahden aivoilla varustetulta entiselta Hunks-pojalta odottanutkaan. :) Vastasin etta saa kylla neuvoa, mutta luulen jo tietavani itsekin vastauksen. Tai siis sen, miten neuvoisin toisia. Itse neuvoisin pitamaan jaita hatussa, keskittya kasittelmaan surua, yrittaa saada iloa pienin askelin pienista hyvista asioista.. Itkea jos silta tuntuu ja VASTA sitten, kun aika on kypsa muuhun, ehka kasitella toisen osapuolen kanssa asiat, jonka jalkeen molemmat voivat jatkaa matkaa ehjina.Eiko kuulostakin helpolta?
Todellisuus on jotain ihan muuta. Mietin todella paljon yhteydenottamista, kerjaamista, noyristelua ja rakkaudenvakuuttelua. Jos lupaan kaiken muuttuvan, niin muuttuuhan se! Joo, heti vaan tekstaria ja meilia ja Facen kautta sydamia ja tonaisuja. Kohta ollaan taas yhdessa! Ongelma ratkaistu ja rakkaus kukoistaa taas.
Eiko muka? Pakkohan sen on toimia. Mehan rakastetaan toisiamme!
Jos kaikki neuvot, omat ja toisten toisivat helppoja ratkaisuja, maailma olisi taynna ikionnellisia vanhoja pareja. Ma en usko talla hetkella itseeni ja muitten neuvot valilla arsytttavat suunnattomasti. Sen tunnen kaiken katkeruuden, surun ja itsesaalin takaakin, etta itsepetos on pahinta mita itselleen voi tehda. Myos itsepetoksesta sen linnunaivoisen, linnunluisen ystavani kanssa juteltiin. Tassa tapauksessa pahinta mita voisin tehda, olisi uskotella, etta yhteenpalaaminen tassa tilanteeessa toimisi mitenkaan. Mikaan ei olisi niin kuin ennen ja pienemmastakin kinasta alkaisi jompikumpi pakata laukkujaan. Toisaalta, jos kaikki olisi niin kuin ennen, mitaan kehitysta ei olisi tapahtunut ja se olisi yhta kuin niskalaukaus suhteelle. Ma tiedan ton, ma oikeasti tiedan! Mutta sen hyvaksyminen tulee olemaan saatanan vaikeaa ja ma en rehellisesti ole aina ihan varma, riittavatko mun voimat. En tieda oliko tassa riipustelussa mitaan jarkea, mutta tulipa taas purettua ja kylla tama auttaa vahan.
Nyt takaisin ulos juomaan ehka parasta jaakahvia ikina. Korjataan viela yksi juttu. Taman paikan isanta, ystavani on oikeasti aika fiksu. Siis samalla tavalla, kuin vaikka Tauski. :)
Joo joo, olen todella otettu. Musta on pidetty huolta, ruokittu ja puhua on saanut, jos on halunnut. Kiitos Tauskin veli ;)
Niin, ruoka on alkanut maistua ja voi olla etta tanaan tulee varovasti vahan urheiltua. On niita hyviakin hetkia siis.
torstai 24. toukokuuta 2012
Matkailu avartaa. Tai jotain.
Mun piti lopettaa tämä blogi, mutta kirjoittaminen auttaa. Vähän. Joten jatkan vielä.
Jotenkin musta tuntuu, ettei maailmassa ole tällä hetkellä paikkaa, jossa voisin olla oma itseni. Huomenna kuitenkin lähden matkalle. Ensimmäistä kertaa mulla ei ole kummempaa suunnitelmaa matkan lopullisen päämäärän ja ajan suhteen.Tiedän vain paikat, joihin en varmasti mene. Sen pitäisi olla vapauttavaa, väittävät.
Mä lähden ensimmäistä kertaa matkalle surullisena ja täysin lannistettuna. Lähtökohdat eivät siis ennusta hyvää. Toivon tietenkin, että saan ajatukset kasaan ja perhe ja ystävät saavat takaisin arvoisensa miehen. Mulla on maailman ihanin äiti, aina lastensa puolta pitävä isä ja veli, joka siirtäisi vuoretkin, jos tarve vaatisi. Ilman heitä olisin täysin eksyksissä. Samoin kuin perheen mahtavuuteen, myös ystävien pyyteettömään apuun ja tukeen tulee kiinnitettyä huomiota useimmiten vain silloin, kun itse kaipaa tukea ja turvaa. Kiitos kuitenkin järkipuheesta, halaamisesta, makkaran grillaamisesta, asiointiavusta ja kaikesta. Mä todella arvostan teitä.
Mä tiedän olevani hemmetinmoinen nössö, näine kirjoituksineni. Tämä nössö kuitenkin vähät välittää siitä.
Toivon että jonain päivänä vielä uskoni rakkauteen palaa ja peilistä katsoo hymyilevä, itseäänkin arvostava mies.
Jotenkin musta tuntuu, ettei maailmassa ole tällä hetkellä paikkaa, jossa voisin olla oma itseni. Huomenna kuitenkin lähden matkalle. Ensimmäistä kertaa mulla ei ole kummempaa suunnitelmaa matkan lopullisen päämäärän ja ajan suhteen.Tiedän vain paikat, joihin en varmasti mene. Sen pitäisi olla vapauttavaa, väittävät.
Mä lähden ensimmäistä kertaa matkalle surullisena ja täysin lannistettuna. Lähtökohdat eivät siis ennusta hyvää. Toivon tietenkin, että saan ajatukset kasaan ja perhe ja ystävät saavat takaisin arvoisensa miehen. Mulla on maailman ihanin äiti, aina lastensa puolta pitävä isä ja veli, joka siirtäisi vuoretkin, jos tarve vaatisi. Ilman heitä olisin täysin eksyksissä. Samoin kuin perheen mahtavuuteen, myös ystävien pyyteettömään apuun ja tukeen tulee kiinnitettyä huomiota useimmiten vain silloin, kun itse kaipaa tukea ja turvaa. Kiitos kuitenkin järkipuheesta, halaamisesta, makkaran grillaamisesta, asiointiavusta ja kaikesta. Mä todella arvostan teitä.
Mä tiedän olevani hemmetinmoinen nössö, näine kirjoituksineni. Tämä nössö kuitenkin vähät välittää siitä.
Toivon että jonain päivänä vielä uskoni rakkauteen palaa ja peilistä katsoo hymyilevä, itseäänkin arvostava mies.
sunnuntai 20. toukokuuta 2012
Kipu, ystäväni
Muhun sattuu. Joku ehkä sanoisi, ettei henkinen kipu ole muuta, kuin olotila. Paskat. Muhun sattuu fyysisesti. Sattuu niin saatanasti. Kipu on lamaannuttavaa, repivää ja koko ajan läsnä. Se ei helpota edes kun nukun. Ja mulla on aika vahvat mömmöt. Mä olen laihtunut kolmessa päivässä jo 4 kiloa, sillä ruoka ei oikein pysy sisällä.
Se tunne on aika sanoinkuvaamaton, kun oksentaa ja itkee samalla. En suosittele ainakaan laihdutukseen.
Mulla on uskomattoman kova ikävä. Se ainut ihminen, joka voisi ja osaisi lohduttaa, se ainut, joka löytäisi oikeat sanat ja jonka läheisyys poistaisi kivun, on poissa. Se tuntuu saatanan epäreilulta ja turhauttavalta. Ystävät tekevät parhaansa, mutta...kipu ei ole menossa pois. Se on vain yltynyt ikävän kasvaessa. Mä olen sisältä aika kuollut tällä hetkellä, siltä tuntuu. Vaikka miten yrittäisi ajatella, että pienin askelin eteenpäin, niin mä menen tällä hetkellä helvetin lujaa alaspäin. Jos ulkomuoto alkaa jo ränsistyä näin nopeasti, sisältä näytän varmaan Mordorilta. Joojoo, mulle on jäänyt Tolkien päälle...
Rakkaus on vahva tunne, mutta rakkauden menettäminen taitaa sittenkin olla vahvempi. Luojan kiitos, mä osaan itkeä. Jollei tätä pahaa oloa voisi parkua pois, en kirjoittaisi enää mitään. Heh. Olipas onneton yritys olla positiivinen. Kipu ei lähde mihinkään, vaikka miten vetistelisin. Se kalvaa, vainoaa ja vittuilee mulle ja kasvaa mun yrityksistä ajatella jotain hyviä ajatuksia.
Hyviä ajatuksia...heh
Se tunne on aika sanoinkuvaamaton, kun oksentaa ja itkee samalla. En suosittele ainakaan laihdutukseen.
Mulla on uskomattoman kova ikävä. Se ainut ihminen, joka voisi ja osaisi lohduttaa, se ainut, joka löytäisi oikeat sanat ja jonka läheisyys poistaisi kivun, on poissa. Se tuntuu saatanan epäreilulta ja turhauttavalta. Ystävät tekevät parhaansa, mutta...kipu ei ole menossa pois. Se on vain yltynyt ikävän kasvaessa. Mä olen sisältä aika kuollut tällä hetkellä, siltä tuntuu. Vaikka miten yrittäisi ajatella, että pienin askelin eteenpäin, niin mä menen tällä hetkellä helvetin lujaa alaspäin. Jos ulkomuoto alkaa jo ränsistyä näin nopeasti, sisältä näytän varmaan Mordorilta. Joojoo, mulle on jäänyt Tolkien päälle...
Rakkaus on vahva tunne, mutta rakkauden menettäminen taitaa sittenkin olla vahvempi. Luojan kiitos, mä osaan itkeä. Jollei tätä pahaa oloa voisi parkua pois, en kirjoittaisi enää mitään. Heh. Olipas onneton yritys olla positiivinen. Kipu ei lähde mihinkään, vaikka miten vetistelisin. Se kalvaa, vainoaa ja vittuilee mulle ja kasvaa mun yrityksistä ajatella jotain hyviä ajatuksia.
Hyviä ajatuksia...heh
Tilaa:
Kommentit (Atom)