Mun piti lopettaa tämä blogi, mutta kirjoittaminen auttaa. Vähän. Joten jatkan vielä.
Jotenkin musta tuntuu, ettei maailmassa ole tällä hetkellä paikkaa, jossa voisin olla oma itseni. Huomenna kuitenkin lähden matkalle. Ensimmäistä kertaa mulla ei ole kummempaa suunnitelmaa matkan lopullisen päämäärän ja ajan suhteen.Tiedän vain paikat, joihin en varmasti mene. Sen pitäisi olla vapauttavaa, väittävät.
Mä lähden ensimmäistä kertaa matkalle surullisena ja täysin lannistettuna. Lähtökohdat eivät siis ennusta hyvää. Toivon tietenkin, että saan ajatukset kasaan ja perhe ja ystävät saavat takaisin arvoisensa miehen. Mulla on maailman ihanin äiti, aina lastensa puolta pitävä isä ja veli, joka siirtäisi vuoretkin, jos tarve vaatisi. Ilman heitä olisin täysin eksyksissä. Samoin kuin perheen mahtavuuteen, myös ystävien pyyteettömään apuun ja tukeen tulee kiinnitettyä huomiota useimmiten vain silloin, kun itse kaipaa tukea ja turvaa. Kiitos kuitenkin järkipuheesta, halaamisesta, makkaran grillaamisesta, asiointiavusta ja kaikesta. Mä todella arvostan teitä.
Mä tiedän olevani hemmetinmoinen nössö, näine kirjoituksineni. Tämä nössö kuitenkin vähät välittää siitä.
Toivon että jonain päivänä vielä uskoni rakkauteen palaa ja peilistä katsoo hymyilevä, itseäänkin arvostava mies.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti