Menetyksen hinta

    Kun menettää rakkautensa,  menettää ihmisen, jonka kanssa on jakanut koko elämänsä iloineen ja suruineen.
On hassua miten kova ikävä voi olla. Olin matkalla ja reissu oli hieno. Nautin todella paljon kaikesta, mutta rinnan kohdalla oli koko ajan tunne, että tämänkin hienon kokemuksen olisin halunnut jakaa yhden ihmisen kanssa. Kun olin hyvässä ravintolassa, mietin miten se toinen olisi nauttinut siitä ja olin ihan varma minkä ruoan tämä olisi valinnut.  Kun näin aivan mahtavan rannan, olisin halunnut maata käsi kädessa siellä. Voi perkele miten mä yksin osaisin nauttia? Mulla oli ihan mahtavaa seuraa siellä, mutta rintaan sattui silti.
 No parin viikon päästä olen jo uudella matkalla, toivottavasti siihen mennessä tapahtuu ihmeitä. Toista kertaa en halua kokea samaa , joten ihmeen olisi oikeasti aika tulla ja pian!
   Mua etoo tää mun nössöys ja nyyhkytys, mut minkäs teet. Mulla alkaa perjantaina kesäloma ja aion urheilla niin perkeleesti. Kaljaakin saa juoda, mutta yhtään päivää en laita sen takia hukkaan. Se lupaus pitää!
   Mun polvet ei muuten oikein kestä juoksua, mut aloitin maaliskuussa lenkkeilyn. Halusin pari tuntia lisäaikaa yhdessa tyttöystävän kanssa viikossa ja tarkoitus oli yllättää hänet kesäkuussa lenkille pyytämällä. Tuolla mä juoksin räntäsateessa kiroillen, mutta juoksin rakastuneena. Miten tyhmältä sekin nyt kuulostaa? Perkeleellisen naurettavalta!
 

Helle sekoittaa

      Itsensa tarkkailua tassa harrastan. Aistin omia tunnetilojani ja yritan tehda johtopaatoksia ja ratkaisuja naitten tuntemusten mukaan. Sorry muuten entistakin hassumpi kirjoitustyyli. Taman  maan nappaimistoissa ei ole kaikkia kirjaimia. Yritan silti oikoa ajatuksiani suurinpiirtein ymmarrettavaan muotoon.
    Tuli tuossa ystavan kanssa puhuttua kattoterassilla ja taas palattua omiin murheisiin. Ystavani, joka ei ole sielta fiksuimmasta paasta, sanoi, ettei edes yrita neuvoa mua, miten toimia. En muuta silta meritahden aivoilla varustetulta entiselta Hunks-pojalta odottanutkaan. :) Vastasin etta saa kylla neuvoa, mutta luulen jo tietavani itsekin vastauksen. Tai siis sen, miten neuvoisin toisia. Itse neuvoisin pitamaan jaita hatussa, keskittya kasittelmaan surua, yrittaa saada iloa  pienin askelin pienista hyvista asioista..  Itkea jos silta tuntuu ja VASTA sitten, kun aika on kypsa muuhun, ehka kasitella toisen osapuolen kanssa asiat, jonka jalkeen molemmat voivat jatkaa matkaa ehjina.Eiko kuulostakin helpolta?
   Todellisuus on jotain ihan muuta. Mietin todella paljon yhteydenottamista, kerjaamista, noyristelua ja rakkaudenvakuuttelua. Jos lupaan kaiken muuttuvan, niin muuttuuhan se! Joo, heti vaan tekstaria ja meilia ja Facen kautta sydamia ja tonaisuja. Kohta ollaan taas yhdessa! Ongelma ratkaistu ja rakkaus kukoistaa taas.
      Eiko muka?  Pakkohan sen on toimia. Mehan rakastetaan toisiamme!
    Jos kaikki neuvot, omat ja toisten toisivat helppoja ratkaisuja, maailma olisi taynna ikionnellisia vanhoja pareja. Ma en usko talla hetkella itseeni ja muitten neuvot valilla arsytttavat suunnattomasti. Sen tunnen kaiken katkeruuden, surun ja itsesaalin takaakin, etta itsepetos on pahinta mita itselleen voi tehda. Myos itsepetoksesta sen linnunaivoisen, linnunluisen ystavani kanssa juteltiin. Tassa tapauksessa pahinta mita voisin tehda, olisi uskotella, etta yhteenpalaaminen tassa tilanteeessa toimisi mitenkaan. Mikaan ei olisi niin kuin ennen ja pienemmastakin kinasta alkaisi jompikumpi pakata laukkujaan. Toisaalta, jos kaikki olisi niin kuin ennen, mitaan kehitysta ei olisi tapahtunut ja se olisi yhta kuin niskalaukaus suhteelle. Ma tiedan ton, ma oikeasti tiedan! Mutta sen hyvaksyminen tulee olemaan saatanan vaikeaa ja ma en rehellisesti ole aina ihan varma, riittavatko mun voimat. En tieda oliko tassa riipustelussa mitaan jarkea, mutta tulipa taas purettua ja kylla tama auttaa vahan.
   Nyt takaisin ulos juomaan ehka parasta jaakahvia ikina. Korjataan viela yksi juttu. Taman paikan isanta, ystavani on oikeasti aika fiksu. Siis samalla tavalla, kuin vaikka Tauski. :)
    Joo joo, olen todella otettu. Musta on pidetty huolta, ruokittu ja puhua on saanut, jos on halunnut. Kiitos Tauskin veli ;)
 Niin, ruoka on alkanut maistua ja voi olla etta tanaan tulee varovasti vahan urheiltua. On niita hyviakin hetkia siis.

Matkailu avartaa. Tai jotain.

       Mun piti lopettaa tämä blogi, mutta kirjoittaminen auttaa. Vähän. Joten jatkan vielä.
Jotenkin musta tuntuu, ettei maailmassa ole tällä hetkellä paikkaa, jossa voisin olla oma itseni. Huomenna kuitenkin lähden matkalle. Ensimmäistä kertaa mulla ei ole kummempaa suunnitelmaa matkan lopullisen päämäärän ja ajan suhteen.Tiedän vain paikat, joihin en varmasti mene.  Sen pitäisi olla vapauttavaa, väittävät.
      Mä lähden ensimmäistä kertaa matkalle surullisena ja täysin lannistettuna. Lähtökohdat eivät siis ennusta hyvää. Toivon tietenkin, että saan ajatukset kasaan ja perhe ja ystävät saavat takaisin arvoisensa miehen. Mulla on maailman ihanin äiti, aina lastensa puolta pitävä isä ja veli, joka siirtäisi vuoretkin, jos tarve vaatisi. Ilman heitä olisin täysin eksyksissä. Samoin kuin perheen mahtavuuteen, myös ystävien pyyteettömään apuun ja tukeen tulee kiinnitettyä huomiota useimmiten vain silloin, kun itse kaipaa tukea ja turvaa. Kiitos kuitenkin järkipuheesta, halaamisesta, makkaran grillaamisesta, asiointiavusta ja  kaikesta. Mä todella arvostan teitä.
    Mä tiedän olevani hemmetinmoinen nössö, näine kirjoituksineni. Tämä nössö kuitenkin vähät välittää siitä.
Toivon että jonain päivänä vielä uskoni rakkauteen palaa ja peilistä katsoo hymyilevä, itseäänkin arvostava mies.

Kipu, ystäväni

    Muhun sattuu. Joku ehkä sanoisi, ettei henkinen kipu ole muuta, kuin olotila. Paskat. Muhun sattuu fyysisesti. Sattuu niin saatanasti. Kipu on lamaannuttavaa, repivää ja koko ajan läsnä. Se ei helpota edes kun nukun. Ja mulla on aika vahvat mömmöt. Mä olen laihtunut kolmessa päivässä jo 4 kiloa, sillä ruoka ei oikein pysy sisällä.
Se tunne on aika sanoinkuvaamaton, kun oksentaa ja itkee samalla. En suosittele ainakaan laihdutukseen.
     Mulla on uskomattoman kova ikävä. Se ainut ihminen, joka voisi ja osaisi lohduttaa, se ainut, joka löytäisi oikeat sanat ja jonka läheisyys poistaisi kivun, on poissa. Se tuntuu saatanan epäreilulta ja turhauttavalta. Ystävät tekevät parhaansa, mutta...kipu ei ole menossa pois. Se on vain yltynyt ikävän kasvaessa. Mä olen sisältä aika kuollut tällä hetkellä, siltä tuntuu. Vaikka miten yrittäisi ajatella, että pienin askelin eteenpäin, niin mä menen tällä hetkellä helvetin lujaa alaspäin. Jos ulkomuoto alkaa jo ränsistyä näin nopeasti, sisältä näytän varmaan Mordorilta. Joojoo, mulle on jäänyt Tolkien päälle...
    Rakkaus on vahva tunne, mutta rakkauden menettäminen taitaa sittenkin olla vahvempi. Luojan kiitos, mä osaan itkeä. Jollei tätä pahaa oloa voisi parkua pois, en kirjoittaisi enää mitään. Heh. Olipas onneton yritys olla positiivinen. Kipu ei lähde mihinkään, vaikka miten vetistelisin. Se kalvaa, vainoaa ja vittuilee mulle ja kasvaa mun yrityksistä ajatella jotain hyviä ajatuksia.
      Hyviä ajatuksia...heh

Elämä on hassua

        Yhtenä päivänä suunnittelet ansaitsemaasi kesälomaa, rakastamasi naisen kanssa ja seuraavana hetkenä itket maailman pahuutta. Asiat eivät aina mene niin, kuin sydämessään toivoisi. Ulkopuoliset asiat, pienetkin, joskus kerääntyvät ihmisen päähän isoksi kimpuksi ja tekevät kaikesta liian vaikeaa. Mut on tänään jätetty ja voi olla että tämä kirjoitus on virheliike, kaikkien munausten äiti. Musta on kuitenkin helpompi kirjoittaa tänne, kuin vuodattaa naamakirjaan ja ellen pura tätä ulos, mä luhistun.
       Kukaan nainen ei ole ollut mulle niin hyvä, kukaan nainen ei ole ollut mulle niin kiltti, eikä kukaan nainen ole ansainnut enemmän hyvää. Jos olisi kysymys vähäpätöisemmästä jutusta, mä varmaan lähettelisin nyt viestejä tyyliin "älä jätä mua" , mutta kun kysymyksessä on mun elämän rakkaus, on mun pakko antaa toiselle mahdollisuus elää täyttä elämää. Mä en ole pystynyt olemaan suhteessa niin paljon ja niin hyvä, ku olisin halunnut. Koko ajan olen toivonut, että ne mieltä kaihertavat muut asiat selviäisivät ja voisin keskittyä parisuhteeseen. Mun aika vaan loppui kesken.
      Se tunne, että tosta naisesta ja sen rakkaudesta olen ylpeä ja suorastaan pakahdun, kun ajattelen häntä, ei se ole kadonnut mihinkään. Päinvastoin, mä halusin tulevaisuudessa asioita hänen kanssaan, joista en ala kirjoittamaan nyt. Repeäisin. Ton tunteen rinnalle, kirjaimellisesti, on tullut olo, että rintakehä musertaa sydämen ja että se ei olisi ollenkaan huono asia. No, mä en ole ryyppäävää enkä itsetuhoista tyyppiä, joten kirjoitan täällä kyyneleet näppikselle valuen.
     Voi olla, että tämä blogi päättyy tähän. Tätä on kirjoittanut rakastunut mies. Aika näyttäköön

Siteeraan loppuun Tolkienia.
       
                              Jonkun on luovuttava, menetettävä, että muut saisivat pitää.
                              Minä yritin pelastaa rakkauden ja rakkaus on pelastettu, mutta ei minua varten.
     

Äidille

       Äitejä muistetaan yhtenä päivänä vuodessa kakulla, kukilla ja kortilla. Mä en ole lapsuuden jälkeen tainnut huomioida omaa äitiäni muulla kun puhelinsoitolla.
      Lapsena me veljeni kanssa nousimme aikaisin äitienpäivän aamuna ja koristelimme kakun ja sitten poljimme valkovuokkoja hakemaan metsästä. Taisi siellä välillä vähän sinivuokkojakin olla, niitä rauhoitettuja.
Äiti sitten teeskenteli nukkuvaa kun menimme tarjottimen ja kukkakimpun kanssa herättämään. Onneksi mun veli jatkaa vieläkin samalla tavalla ja äiti saa ainakin kukkia yhä.
     Lapselle on helpottavaa tietää, että vaikka mokaisi miten, äiti rakastaa silti. Vaikka kaikkien muitten mielestä ja varsinkin omasta mielestään, olisi mokannut miten pahasti, äiti rakastaa silti. Jos on työpaikka mennyt, äidin mielestä se on vaan hyvä asia, parempiakin on tarjolla. Jos on sydän särkynyt, sekin on vaan hyvä, parempia on silloinkin tarjolla. Ja jos kaikki ne rahat, jotka äiti on lainannut, olisivat tallessa, ostaisi sillä rahalla takuuvarmasti talon! Tuossa raha-asiassa äiti ei ole kyllä kovin hyvä businessnainen. Varattomalle lainaaminen ei taida koskaan olla hyvässä huudossa, ainakaan pankkialalla. Mä tarvitsisin lottovoiton pelkästään sen takia, että voisin maksaa lainani takaisin.
 Äidiltä saamaani tukea en pysty ikinä korvaamaan ja ei hän  sitä odotakaan.
      Meidän perheessä ei olla olla koskaan kamalasti halattu ja mäkin opin sen taidon kunnolla vasta myöhemmin. Mä olen kova poika halaamaan ystäviäni, mutta omaa perhettä ei jostain syystä tule halattua. Vanhoja tapoja on vaikea muuttaa, mutta tuo juttu muuttuu nyt. Sen lupaan.
    Äiti, mä olen varmasti  tuottanut sulle monta unetonta yötä ja itkuakin. Niitä en pysty enää muuttamaan, vaikka haluaisin. Mutta kyllä sä toivottavasti tiedät, että poikasi rakastaa sua ihan valtavasti.
     Hyvää Äitienpäivää jo vähän etukäteen. Halataan ku nähdään