Mulla on ollut vaikea kevät. Kolmen kuukauden sairastaminen, jonka alunperin ei pitänyt olla muuta kuin yskää, lannisti mut henkisesti ja fyysisesti. Pelkkä hampaiden pesu sai hengästymään ja vähän rivakampi kävely yskimään niin kovaa, että aloin oksentaa. Töissä oli pakko käydä, mutta paljon vähemmän kuin normaalisti. Oli viikkoja, jolloin olin töissä 2,5 tuntia ja viikkoja, etten ollenkaan. Kun ei käy töissä, ei saa rahaa ja jos käy töissä, ei parane. Mulla oli välillä todella epätoivoinen olo. Tuntui ettei mulla ole mitään mahdollisuutta selvitä!
Sairaus, rahattomuus, liikunnanpuute ja epävarmuus tulivat tutuiksi, tuoden mukanaan itsesääliä, kiukuttelua, marttyyrikohtauksia, kaikkea paskaa, mikä alkoi heijastua myös siviilielämään. Kukaan ei jaksa loputtomiin katsella tyyppiä, jolla on kaikki asiat huonosti koko ajan. En mä ainakaan jaksaisi. Peiliin katsoessakin tuli paha mieli, kun ei siellä näkynytkään sitä normaalisti mukavahkoa, liikunallista tyyppiä. Vastaan tuijotti pälyilevä, masentuneen oloinen luuseri, joka vältti jopa omaa katsekontaktiaan. Vieläkin se ilmestyy ajoittain kummittelemaan.
Nyt on vähän helpottanut, mutta mä en selviäis ilman ulkopuolista apua. Mä tarvitsen ihmisiä, jotka kuuntelevat ja ihmisiä, jotka potkivat perseelle. Ystävät ja muut läheiset toki auttavat ja tukevat, mutta nyt on tullut aika hakea myös muuta apua. Elämän perustukset pitää saada tukevalle maaperälle, siinä ei tälläisen amatöörikesähessutimpurinapulaisen taidot riitä, tarvitaan ammattilaisia. Kyllä tää tästä.
Huomenna on muuten lotossa 8 miljoonaa, muistakaa tekin lotota!
Hyvää alkavaa kesää
